Aikaisin perjantaina 4.1. lähti lautta Helsingin länsisatamasta kohti Tallinnaa, edessä oli jännittävä päivä.  Ensimmäinen reissuni yksin ulkomaille, olin lähdössä noutamaan minulle täysin vierasta koiraa. Viikkoja oltiin yhdessä Pelastetaan koirat Ry:n Taina Kopran kanssa suunniteltu uuden perheenjäsenemme Mitzun muuttoa uuteen kotiinsa Tampereelle. Alusta alkaen minulla oli ollut todella hyvä olo tämän koiran hakemisesta ja olin niin varma siitä, että Mitzu sopeutuu perheeseemme, etten ollut välittänyt hetkeäkään ulkopuolisten ihmisten pessimistisistä ajatuksista. Tiesin, että kaikki menisi hyvin, vai menisikö sittenkään...

En mitenkään voinut tietää, mitä vastassani olisi. Tarhalla elävät koirat ovat usein huonoista oloista, hyvin varautuneita ja pelokkaita. Niiden menneisyydestä ei välttämättä ole minkäänlaista tietoa ja niiden käytös tarhan oloissa voi olla täysin erilaista, kuin millaseksi koira paljastuu päästessään uuteen kotiinsa. Yhdistyksen sivuilla Mitzusta kerrottiin mm. seuraavaa: "Mitzun suhtautuminen ihmisiin oli erikoinen, johtuen varmaankin siitä että on elänyt ketjukoirana... Mitzu parka oli niin hämillään kun sai rapsutuksia ja huomiota ihmiseltä. Ihmekös tuo, kun poitsu ei ole todennäköisesti elämänsä aikana paljoakaan hellää ihmiskontaktia saanut. Mitzu ei kuitenkaan osoittanut minkäänlaista aggressiivisuutta vaan antoi tutkia itsensä hyvin". Tämän lisäksi tiesin Mitzun joutuneen tarhalle isäntänsä kuoltua. Koira oli alkuun ollut todella masentunut, mutta reipastunut viikko viikolta.

Lautta oli Tallinnassa puoliltapäivin, mutta vielä oli edessä monen tunnin odotus. Viimein klo 16 pintaan oli koiran luovutus sataman vieressä sijaitsevalla huoltoasemalla. Lisäkseni uusia kavereitaan vastassa oli muutama muukin jännittynyt ihminen. Tilanne oli todella sekava, kun koirat otettiin autoista ja luovutettiin omistajilleen. Viimeisenä autosta otettiin musta karvainen möykky, Mitzu. Poitsu touhotti ympäriinsä aivan päättömänä, se riuhtoi hihnassa suuntaan ja toiseen, eikä hetkeksikään rauhoittunut tarkastelemaan tilannetta. Olin samaan aikaan todella innoissani ja kauhuissani. Ensimmäisenä Mitzun nähdessäni päähäni nousi ajatus: "Voi kamala kuinka suuri se on". Tuo 25 kiloinen keskikokoinen uros vaikutti ensitapaamisemme hetkellä jättiläiseltä, mutta jättiläinenhän se onkin verrattuna kotona jo pari vuotta olleeseen 11 kiloiseen lapinkoiranarttuun. Mitzulle laitettiin satamassa vielä ulkoloishäätö ja sain koiran passin kouraani, siitä alkoikin ensimmäinen yhteinen matkamme, matka kohti Suomea.

1325823.jpg

Vain muutaman sadan metrin kävely huoltoasemalta terminaalille oli uskomaton. Koira veti kuin henkensä edestä ja minä liihotin perässä ja laitoin vastaan minkä pystyin. Viimeiset pissat Mitzu ruikkasi terminaalin sisällä pylvääseen: "Hyvästi Viro!". Laivaan päästyämme oli melkoinen taistelu saada Mitzu hissiin ja hyttiin, mutta sinne päästyämme poika rauhoittui heti lattialle makaamaan. Se läähätti ja joi stressaantuneena koko matkan ihmetellen mitä tapahtuu. Se nautti kovasti rapsutuksista ja antoi tutki itsensä hyvin. Kaikki hakemamme koirat haisivat kuvottavalle, aivan lannalle  ja naureskelimmekin muiden koiria hakeneiden ihmisten kanssa, kuinka koirien haju ylsi koko hyttikäytävän päähän. Lautalla monet ihmiset kiersivät haisevan mörön kaukaa irvistellen, toiset taas tulivat tervehtimään ja uteliaina ihmettelmään, mistä tämä ihana otus onkaan peräisin.

Mitzu oli valloittava heti ensi hetkestä lähtien, kaikki oli sille niin uutta ja ihmeellistä! Laivasta lähtiessämme se näki peilikuvansa, ilmeisesti ensimmäistä kertaa, sillä niin lumoutuneena poika jäi sitä ihastelemaan: "Onpas tuolla komea kaveri!". Poika oli todella aidosti haltioissaan kaikesta, aivan kuin aikuinen pentu.

Illalla olimme vihdoin Helsingissä ja parin tunnin ajomatka kotiimme Tampereelle alkoi...